Olen armoton yökyöpeli, totean sen taas kerran. Niin kuin eilen ja toissa päivänä ja joka ilta, kun kello kolkuttelee keskiyötä ja olen saanu parhaan vaihteen päälle. Mies ja pojat nukkuvat yläkerrassa ja minä kuuntelen patterin naksutusta, tietokoneen hurinaa ja ennen kaikkea omia ajatuksiani.
Totesin eilen miehelle, että voisin aloittaa blogin. Ajattelin kirjoittaa ajankohtaisesti säästämisestä työttömän kotiäidin ainaisessa rahapulassa.
Mutta kun kirjauduin hetki sitten tänne blogin luomisen ihmeelliselle maaperälle, totesin että haluan kirjoittaa jostain paljon kauniimmista ja tärkeämmistä asioista, kuten rakkaudestani kaikkeen mitä meiän talo pitää sisällään. Nyt kömmin yläkertaan kuuntelemaan nukkuvien tuhinaa ja itsekin nukahtamaan iltakävelyllä näkemäni tähdenlento mielessä.
Nyt saa toivoa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti